Lastensuojelun (perheeni) lapseni, kaksi nuorimmaista, saivat tueksi pyynnöstäni. Syitä oli monia, oma jaksamiseni ja kahden nuorimmaisen jatkuva riitely päällimmäisinä. Toinen aikuinen ei ollut juurikaan läsnä kotona. Vaikka oli, ei ollut kuitenkaan 100%. Erosimme syystä ja toisesta. ONNEKSI olin viisas, enkä jatkanut enää. Lapseni kärsivät. Aikaa kului, vuosia. Ei löytynyt tukiperhettä, ehdotuksia pari, ei muuta. Oli sossua monen monta, sitä ja tätä kotiin saatavaa, lähinnä keskustelutukea. Raivoamista, uhkailua tappaa koko perhe, pelko joudunko pois kotoa. Hätää ja huolta kannoin koko ajan teini-ikäiseksi tulevasta lapsestani. Muutaman kerran soitto töihin: “En saa tuota s******* teiniä kouluun! Joten en voi tulla töihin, en ole nukkunut jne.”

Kotiin vietävän kriisityön sossu kysyi tärkeän ja vaikean kysymyksen: “Olisiko aika tehdä päätös?!”. Kaksi tuntia siitä lapseni lähti kiireellisesti sijoitukseen. Sijoitus kesti kaksi kuukautta. Lapseni oli taitava esittämään asioiden olevan hyvin, mutta… Kotiutui ja ongelmat jatkui. Tuli aika tehdä uusi päätös, VAIKEAMPI tällä kertaa. Tai niin kuvittelin. Päätös oli helppo, päädyimme lapseni kanssa kysymään huostaanottoa. Tämä oli ainoa järkevä ja oikea ratkaisu. Sossut olivat samaa mieltä, paperit allekirjoitettiin. Odottelua ei kestänyt kauan, kun sain tietää, että koulukotipaikka on löytynyt. Ja ylläri, ei todellakaan läheltä kotikaupunkiamme ja kavereita. Vaan mahdollisimman kaukana kaikesta tutusta. Useamman tunnin junamatka.

Lapseni lähti aprillipäivänä erittäin aikaisin aamulla sossun kanssa kohti määränpäätä. En tiedä mitään kamalampaa, kun tietyllä tavalla “luopua” lapsesta, mutta toisaalta huokaista helpotuksesta, etten ole enää ainoa aikuinen, joka huolehtii hänestä. Ei ollut lapsellanikaan helppoa. Tuli puheluita lapselta, työntekijöiltä jne. eikä ne olleet aina hyviä. Tiesin kuitenkin lapseni olevan turvassa.

Kunnes tuli hatkaaminen eteen. Oli järkyttävää kuulla, ettei lapseni ole mennyt junaan, itse ilmoitti. Ei halua, on väärin, ettei saa olla kotona, kaverit ja kaikki on liian kaukana…”OLET MAAILMAN PASKIN ÄITI!!” Tiedän, ettei hän ajatellut järkevästi, teki sen, mikä sillä hetkellä tuntui oikealta. Ei miettinyt miltä minusta, sisaruksista tai muista läheisistä tuntuu. Tai kuinka huolissaan laitoksen työntekijät ovat. Tein useamman julkaisun FB:n ja jaoin huoleni. Ne näki lapseni, hänen kaverit jne. Ei auttanut. Yhteydessä olin laitokseen usein, kerroin huoleni, myös sieltä oltiin yhteydessä minuun tiiviisti. Parikin tuntia saatoin puhua yhden työntekijän kanssa. Hän sai minuun luotua toivoa, että lapseni palaa laitokseen. Tein kaikenlaisia suunnitelmia miten lapseni ei pääse kotoa ainakaan hatkoille: patja oven eteen, että voin käydä siihen nukkumaan (herään jos yrittää lähtöä), kunnolliset munalukot ikkunoihin ja parvekkeen ovi säppiin, ettei hyppää 3. kerroksesta. Puheluiden aikana pystyin myös nauramaan järjettömille ajatuksilleni. Huoli oli valtava.

Lapseni saatiin kiinni kavereidensa ilmoittaessa hänestä poliiseille. Ottivat kiinni ja veivät tutkalle. Se oli hieman karu ja pysäyttävä kokemus lapselleni. Pieni ikkunaton huone, patja lattialla jolla oli peitto ja tyyny. Kävin häntä moikkaamassa ja itkin ilosta: lapseni oli hyvinvoiva ja turvassa. Mutta järkytys paikasta ja toivosta hänen tulevaisuuden suhteen. Hänet haki työntekijä takaisin laitokseen ja hetkeksi LVR. Muutaman hatkareissun hän teki yhteensä. Kaikki kerrat oli yhtä kaameita meille läheisille. Onneksi hänelle ei tehty väkivaltaa, minkäänlaista.

Pahin pelkoni lapseni hatkaamisen aikana oli, että poliisit seisovat ovemme takana kertomassa pahinta mahdollista viestiä. Tai lapseni olevan sairaalassa pahoinpideltynä, raiskattuna tai yrittäneen tappaa itsensä.

Kirje lapselleni (kirjoitin tämän 31.3.-1.4. välisenä yönä):

“Rakas…..!

Olet kasvattanut minua erittäin paljon vanhempana. Olemme kokeneet paljon yhdessä, palavereja, uusia ihmisiä ja paikkoja. Ei ole ollut helppoa kenellekään, etenkään sinulle. On puhuttu vaikeista asioista, itketty, huudettu, naurettu, paiskottu ovia, halattu.

Toivon, että ymmärrät miksi päätös on ollut vaikea ja oikea.

Rakastan sinua erittäin paljon!”