Tuisku pääs laitoksee aikasemmin ku mä. Puhun pääsemisestä, koska se oli molemmille pääseminen, vähän eri tavoilla. Tää tarina kertoo musta ja Tuiskusta, ja miks mä kerron tässä tätä tarinaa ja Tuisku ei. Kun mä asuin lastenkodissa se oli aika rauhallista aikaa, rauhallisempaa ku porukoiden luona asuminen. Mä tykkäsin asuu lastenkodissa ja olin vaan kahessa eri paikassa. Kiireellisessä sijotuspaikassa ja pitkäaikasessa. Tykkäsin mun ohjaajista, tykkäsin mun arkirutiineista. Hatkasin aika vähän. Silloin ku hatkasin niin hatkasin, koska halusin olla kavereiden kanssa, nauttia kaljasta ja upeista kesäöistä. Koska mulle lastenkodissa oleminen oli mukavaa ja luotin aikuisiin mun ympärillä, niin mä aina palasin takasin suht nopeesti ja kerroin aina aikuisille, että missä suunnilleen meen ja et oon kunnossa. Sille ei ollu mitää syvää ja merkittävää syytä miks mä hatkasin tai miks halusin juoda kaljaa. Se oli vaa elämää. Halusin olla kavereiden kaa ja olla nuori. Ennen lastenkodissa asumista mä dokailin joka päivä ja en todellakaan kunnioittanu aikuisia kenen kanssa asuin. Ajattelin, että se että sillon tällöin hatkaa on huomattavasti parempi ja vähemmän vahingollista verratten siihen, millanen mun elämä ennen lastenkotia oli.

Kuka on Tuisku? 

Tuisku oli mun ystävä. Tutustuin Tuiskuun, kun olin 10-vuotias. Ennenku kummankaan elämässä oli lastensuojelua. Tuisku oli se ystävä, ketä pelasti mut leikkikentällä siltä, etten olisi saanu muilta lapsilta turpaan. Tuiskulla oli 4 veljeä ja oli tottunut painimaan ja laittamaan pojille vastaan. Mä olin pieni, aika heikko ja en osannu laittaa vastaan. Siitä meijän ystävyys lähti. Kukaan ei enää uskaltanu tulla mun luo koska tiesi, että Tuisku laittaa jokaista köniin, jos mua kiusataan. Tää muisto mun lapsuudesta on varmaan mulle tärkein. Se tunne, että joku oikeesti puolustaa mua ja on mun vierellä. 

Kun oltiin teini-iässä, alko kaikki voimaan aika pahoin. Erityisesti minä ja Tuisku. Meijän kotielämät ei ollu todellakaan ideaalit. Lastensuojelu tuli molempien elämään. Tuisku yritti ekaa kertaa itsemurhaa kun oltiin 13-vuotiaita. Muistan sen päivän ikuisesti. Se oli kauheeta. Sen jälkeen se tapahtu niin usein, että en enää muista jokaista kertaa. Tuisku otettiin huostaan jo silloin 13-vuotiaana. Se pahoinvointi mikä Tuiskulla oli, oli uskomattoman vallottava ja raskas. Kukaan ei osannu auttaa, ei ymmärtäny mikä Tuiskulla oli. Tuisku hatkaili koko teini-ikänsä jatkuvasti, aina kun siihen oli mahdollisuus. Hatkat saatto kestää monia kuukausia kerrallaan ja koko sen ajan Tuisku saatto dokaa ja käyttää huumeita. Se oli niin iso oravanpyörä mihin Tuiskun pahoinvointi ja ammattilaisten kädettömyys vei hänet. Ainut mitä Tuisku olis tarvinnu, olis ollu aitoa tukea ja rakkautta. Tuiskun äiti nimittäin kuoli kun Tuisku oli 7-vuotias. Musta tuntuu, että se varjosti Tuiskua koko hänen elämänsä ajan, se äidin kaipuu oli niin suuri. Kukaan ei ymmärtäny, että iso osa Tuiskun pahoinvoinnista ja päihteidenkäytöstä johtu täysin siitä, että hän ikinä ei ollu päässy käsittelemään äidin kuolemaa. 

Hatkaaminen oli Tuiskun tapa ottaa ohjat ja elämä omiin käsiinsä, kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Kukaan ei nähnyt Tuiskua nuorena tyttönä, joka kaipasi äitiä. Muistan ikuisesti sen kun Tuisku hatkas, ja sen jälkee kerto mulle tarinoita hatkasta. Ne oli aivan uskomattomia ja pelottavia, mutta ajoittain hauskoja. Pääosin pelottavia. Tuiskulle tapahtu hatkassa ne kaikki pahimmat mahdolliset asiat. Välillä ne tarinat oli niin uskomattomia, että ei voinu tehä mitään muuta kun nauraa. Yks joka tulee mieleen, oli se, kun Tuisku oli meijän täysikäsellä ystävällä hatkassa ja sossut tuli sinne kattoo onko Tuisku siellä. Ne oli keksinyt laittaa Tuiskun sohvatyynyjen alle. Uskomattomasti ne sossut ei löytäny Tuiskua ja oli jopa istunu sillä sohvalla minkä sisällä Tuisku oli. Sillon kun Tuisku ei ollu hatkassa, niin hän oli monissa eri laitoksissa. Silloin ajattelin, että ihan hirveää että en voi nähdä Tuiskua, mutta samaa aikaa olin rauhottunut, koska tiesin että hän on turvassa.

Me pysyttiin aina Tuiskun kanssa tosi läheisinä, vaikka mulla lastenkoti oli se pelastus, jossa musta otettiin koppia ja mun annettiin olla lapsi, kun taas Tuiskulle lastenkoti oli se paikka mikä työns Tuiskua syvemmälle synkkyyteen. 

Meillä oli vain kolme viikkoa ikäeroa, joten se tarkotti, että molemmat päästiin itsenäistymään suunnilleen samaan aikaan. Se oli aivan ihanaa. Me tehtiin paljon yhessä asioita ja oltiin edelleen yhtä läheisiä, kun sillo 10-vuotiaina leikkikentällä. Käytiin monia syviä keskusteluita elämästä ja pohdittiin sitä, minkä takia teininä teki semmosia asioita kun teki. Tuisku kumminkaan ei ikinä lopettanu päihteillä oireilua ja itsemurhayrityksiä oli jatkuvasti. Liian usein me saatiin puheluita, että nyt on taas jotain sattunu. 

Yhden päivän jälkeen me ei enää ikinä saatu puheluita Tuiskulta tai Tuiskusta. Nyt Tuisku on ikuisesti mun vierellä.